NIhtilän Napero Ja Antero

 

No niinpä Pikku- Musta aikanaan sai karitsat, tarkalleen ottaen 22.3. potrat pojat eli pässit. Pässit kävivät maidolla heti kättelyssä hienosti utareilla ja olivat muutoinkin kovin eloisia. Painoakin oli syntyessä kivasti, Anterolla 4,4 kiloa ja Naperolla 5,1kg. Eli hyvin äiti siirsi ravintonsa karitsoilleen kohtuun. 

Kolmen kimppa sopeutui hyvin muuhun laumaan ja Milla uuhi toimi vähän kuin "mummona"näille karitsoille. Antoi lämpöä, hellyyttä ja tilaa ruokintapaikalla. 

Pässit jäävät meille ja sen vuoksi ne kastroitiin ja niistä tuli oinaita. Eläinlääkäri kävi tilalla toimenpiteen tekemässä 23.6. Toipuminen eteni hyvää vauhtia, vaikka hellettä olikin ulkona kovin.

T'ällä hetkellä Napero ja Antero onkin Pikku-Mustan kokoisia poikia. Vielä välillä pojat pujahtaa maitohuikille emän alle, juuri ja juuri ryömimällä mahtuvat..

Naperolle kuiskutellaan hassuja aidan toiselta puolen.. Isot pojat höpöttää :)

                                Alakuvassa Antero on päiväunilla 1 vuorokauden ikisenä

Pikku-Musta

Pikku-Musta

Kysehän nyt ei ole juhlamekosta, vaan aivan ihanasta pikku lampaasta joka muutti meille taannoin. 

Huvittavinta oli, että menin katsomaan ja ostamaan pässiä meille, jolla saisin astutettua omat uuheni ja saisimme kesällä karitsoita. Niin tulemme kotiin tiineen uuhen kanssa, jonka karitsoinnista ei kukaan tiedä milloin se tapahtuu.. Se oli kohtalo! Minusta oli aivan liikuttavaa, että tämä piskuinen tiine uuhi valitsi minut, tuli isosta uuhilaumasta suoraan  luokseni  kun muut lampaat juoksivat lampolaa edes takaisin. Se asteli luokseni pää pystypäin, korvat hauskasti, tuli ihan kiinni kylkeeni ja kuopaisi etusorkalla maata. Rapsutas nyt, se tuntui sanovan. Ja minähän rapsutin. Ja rakastuin. Valvoin seuraavan yön ja mietin pikku-Mustaani, onko se vaan haettava kotiin. Unohdettava pässi ja toivottava, että se saisi pässikaritsan. Se oli vahva intuitio, sillä oli sellainen katse silmissään.

Pikkuisen uuhen masusta pienet potkut tuntuvat  käsiini ja karitsat konkretisoituvat todellisiksi. Koska kukaan ei tiedä milloin Pikku-Musta on tiinehtynyt, niin karitsointi voi tapahtua milloin vain. Joka tapauksessa Pikku-Musta on aika viimeisillään koska ne potkut tuntuvat. Ongelmana on kuitenkin se että sen kuntoluokka on nolla. Sen ristiselän päällä ei ole lihaa, vaan luut tuntuvat käteen kovina. Se myös tarkoittaa että karitsat syövät loputkin uuhi parasta. Tein rehulaskelmat, että Pikkis varmasti saa kaiken mahdollisen rehuista, väkirehuista, nuolukivestä, havuista ja vitamiinilioksina elimistöönsä. Koska usein jos joku vitamiini uupuu, toinen vitamiini ei imeydy elimistöön koska tarvitsee sen toisen siihen prosessiin. Tämä myös aiheuttaa aavistuksen huolta, kuinka uuhi jaksaa edes synnyttää koska energiat ovat niin alhaalla. Sen verran uuhen taustoista tiedän että ikää sillä on 3 vuotta ja nämä olisivat toiset karut sille. Tyynesti tyttö ottaakin. Syö kaiken ja hyvällä ruokahalulla. Usein määkii jo lisää ruokaa vaikka kuinka suu olisi pullollaan heinää tai märepalloa. Pikkis saa ruokaa useita kertoja päivässä, heinää on koko ajan tarjolla. Ja se pikku pirulainen änkeää valjashuoneeseen vaikka väkisin pikku raosta ihan itse syömään suoraan rehusäkeistä ;D. Eli tarkkan saa olla!

Nyt uuhi on meillä ollut jo reilu 5 viikkoa ja karitsoita ei vielä kuulu maailmaan. Toisaalta olen helpottunut, sillä nyt se on saanut ravinteita ja ruokaa myös tämän ajan kovasti. Myös vahvistunut kovasti ja rehevöitynyt (muutakin kuin vauvamasun vuoksi). Ja nyt kun on saanut kovasti aikaa kasvattaa karuja kohdussa ja saaden myös itselleen energiaa, niin se mahdollistaa myös karitsoiden onnistuneen imetyksen. Pahimpaan olemme taas varautuneet tuttipullojemme kanssa. Toivon myös ettei siellä olisi kuin maksimissaan kaksi, jolloin maito saattaisi riittää. 

Pikku-Musta on kyllä topakka uuhi. Se laittaa koirat järjestykseen ja on paikalla ensimmäisenä jos kyseessä on ruokaa.  Se tykkää touhuta vapaana kanssani tallissa, kävelee joka paikkaan perässä kuin koira. Jos näköyhteys katkeaa, kuuluu varovainen mää.  Toisinaan on aavistuksen hidasta siivota karsinoita, kun jaloissa pyörii musta pallero. Mutta kiirekkös sitä valmiissa maailmassa on? Pikkis rakastaa hellyyttelyä, rapsuttelua ja painautuu ihan kiinni. Se on ihanaa ja saa minut tuntemaan että tein oikean ratkaisun kun päätinkin ottaa pässin sijasta tämän piskuisen uuhen. 

Käyn lampaideni kanssa kävelyllä. Me kaikki nautimme siitä. Nyt Pikkis on päässyt mukaan kävelyille, mutta vauhti pitää muistaa pitää sopivana odottavalle äidille. Pikku-Musta on luonnollisesti musta lammas :D

Paula

Meille muutti loppuelämän kotiin ihana varsamainen 5 vuotias amerikkalainen lämminveri tamma nimeltään Paloma Faithless, meidän suussa Paula, Pampula, Pamsu tai Pumpulikorva.
Paula on hienolla ravisuvulla varustettu ja siitä odotettiin kovasti the ravuria. Kaikkien harmiksi tamman oikean etusen koukistajajänne paukahti ja se raviura tyssäsi ennenkuin edes alkoikaan. Paulasta koetettiin saada äitiä, mutta se ei tullut kantavaksi siittolassa. Silloin Paulan ravikimppa teki ratkaisun ja Paula lähti ensimmäiseen loppuelämän kotiin.
Tamma asusteli 1.5 vuotta ruunan kaverina Turun suunnalla. Me samaan aikaan haaveilimme puskaratsusta, jolla pääsisimme rauhalliseen maastoon, voisimme ratsastaa yhdessä ja mahdollisesti ajaa kärryillä. Laitoimme nettiin ilmoituksen ja sitä kautta Paula löytyi.
Paula muutti meille loppu syksystä. Se asui päivät omassa tarhassaan ja yöt tallissa muiden kanssa. Se oli äärettömän ihana, kiltti ja myötäävä. Minusta oudonkin oloinen lämpöiseksi ja reaktiiviseksi hevoseksi. Muutosta seuraavana päivänä asia selvisi tarhassa. Matoja lantakasassa.. Se selitti monta asiaa, ja kiireesti matokuurille koko pikku heppa. Rassu kärsi kivuista, suolisto oireista ja totisesti mato armeijasta. Matolääkettä ja kipulääkettä ensi hätään. Häätö onnistui ja Paulasta pikku hiljaa alkoi löytymään persoona. Silmiin syttyi tuike, kevyempi etupää, vauhti ja se hukassa ollut reaktiivisuus. Nyt pikku hiljaa haemme voimaa, massaa luiden ympärille, stressitöntä elämää ja paranemista matojen tuhon jälkeen. Karva alkaa kiiltämään ja Paula on hyväntuulinen töhöttäjä.
Nyt Paula on loppuelämän kodissa. Sen lupasin Paulalle ja myös Paulan entiselle omistajille josta se lähti ensimmäiseen loppuelämän kotiin.

Paloma Faithless synt.28.5.2014
i. Classic Response e. Bridget Queen

4 marraskuuta

                                   4 marraskuuta

Sitähän se tämä talvi mielestäni on ollut. Pidän syksystä, sen maatuvan maan tuoksuista ja täyteläisistä väreistä. Kuulakas ilma ja luonon kauneus. Kunnes tulee se helkkarin marraskuu. Sataa, on pimeää, kuraa, märkää, viimaa, pimeitä asfalttiteitä ja minun mörökölli olotila. En varsinaisesti masennu, mutta ilma vaikuttaa mielialaani. Ei vaan huvita. Tekisi mieli tehdä muumit ja painua peiton alle otsalampun, suklaan ja kirjan kanssa ja olla kunnes kevään aurinko pilkistelee ikkunoista. Tai no, jouluksi voisin tulla esiin syömään ruokaa, paljon marmelaadia ja suklaata ja viettää joulua pitkällä kaavalla. Sitten takaisin peiton alle.
Auringon säteitä ei juuri näkynyt talvella, ja joka kuukausi marraskuu alkoi uudestaan, toisti itseäään kuin vanha naarmuuntunut levy, jossa neula hankaa samaa raitaa uudestaan ja uudestaan. Yleensä helpotti, kun tönäisi neulaa.. Näihin  marraskuihin ei autanut tönäisyt, vikinät eikä ne rumat kirosanat joita päästelin kuin tukkijätkä kiskoessa hevosille kuivia loimia selkään kolmatta kertaa päivässä. Kaikki kastui, puhallin valjashuoneessa huutaa punaisena ja elenia nauttii että sähköä kuluu, ei niinkään lämmittämiseen vaan näiden loimien kuivaamiseen. Ja näyttipä heppaherra Huima pitkää naamaa myös. Se inhoaa vettä, lätäköitä ja sadetta.
Positiivinen asia vaikka ei vähäpätöinen meillä, niin kaivossa on vettä. Voi pestä pyykkiä monta koneellista ja saunoakkin vielä huolettomasti. Se jos mikä on mukavaa.
Nyt alkoi maaliskuu, ja kolme edellistä päivää aurinko pakkasesta huolimatta lämmitti suloisesti ikkunan läpi. Tänään lunta tullut taivaan täysi koko päivän vuorostaan, Maaliskuu on kuitenkin jo kevätkuukausi minulle. Kellot väännetään taas kesämuudiin ja tuoksutellaan kevään tuoksuilla ja kuunnellaan iloisia lintustusten viserryksiä. On vaan huikeeta siirtyä 4 marraskuun jälkeen suoraan maaliskuuhun. 

Sisäkausi

Sisäkausi

Lokakuun syyskelit tulivat. Vettä, tuulta, kuraa, mutaa ja mutaisia kavioeläimiä.. Mutta myös kauniin kuulakkaat kelit, värit, tuoksuva luonto, kynttilät, uunin lämmitys ja kotoilu.

Lähes vuoden kerätty patja lampolassa.

Tässä on päästy jo lampolan
tyhjennyksen  makuun.

Lampola tyhjennys hoidettiin tässä muutama viikko sitten. Aikanaan se suunniteltiin niin, että sen saa näppärästi tyhjennettyä etukuormaajalla tai paremminkin piikeillä. Se helpottaa suunnattomasti sitä urakkaa. Lopuksi talikolla loppuja kyytiin. Meillä tehdään patja, eli alle laitamme turvetta ja päälle kuivat oljet, lisäten niitä aina vain lisää koko talvikauden. Kerros on aika paksu lopulta. Mutta pisteet menee Timolle, joka jaksoi suunnitella toimivan karsinan ja kuunteli toki minun toiveita myös arjen helpottamiseen. 

Tässä ollaan jo puhtailla oljilla 

Vallun ja Väiskin kämppä. Sieltä ne pojat seuraa tallin elämää.

Rupukkipojat saivat myös oman tilansa. Niille rakennettiin ikioma huone puusta tehdyllä kalteriovella. Se pois sulkee mahdollisen karkailuinnon, sitä vasten ei voi nojata ja kuitenkin on avonainen josta aavistuksen uteliaat pojat voivat seurata tallin menoja ja tuo esteettömästi valoa. Rakensimme myös pojille oman "laverisängyn" takaseinälle missä voi pitää vartiota ja seurailla tilanteita ja väsyn tullen heittää pötkölleen. Sen allakin on tilaa, jonne voi myös halutessaan asettua. 

Molemmilla eläinkatrailla on heinäverkot käytössä. Ne toimivat meillä ja heinähävikki edes jossain suhteessa järkevää. Usein kuulee puhuttavan, että eläimet ovat kiinni sarvistaan ja sorkistaan niissä. Meillä on säästytty isommilta ongelmilta, sillä ne ovat verkkokooltaan 3x3. 

Eläimet ulkoilevat joka tapauksessa vaikka ns.sisäkausi onkin alkanut. Ihan kurjaan sadekeliin en vie ulos kastumaan. Vaikka pääsisivätkin katon alle, mutta nämä pumpulipallot arvostavat kuusien alla nukkumista. Ja lampaat ovat vielä keritsemättä, teen sen vasta myöhemmin kun todella vähentävät ulkoiluaan ja kuitenkin niin että pakkasilla on jo suojavilla lämmittämässä.

Tilalla kovasti suunnitellaan jo lasten parkki- päivää päiväleiri nimellä. Silloin olisi tarkoitus hoitaa ja ruokkia eläimiä, ulkoilla ja nauttia karvaisista ystävistä 4,5 tuntia! Toivottavasti ilmat olisivat silloin mukavat. 

Mukavaa lokakuuta kaikille!

Yritetään

Yritetään

Pitkän ihanan kesälomani aikana sain aikaa ajatuksille, haaveille ja unelmille. Asioille jotka yleensä hautautuvat arjen ja tekemättömien töiden ja puuhasteluiden alle. Oli aikaa miettiä omia vahvuuksia, jaksamista ja mitä elämä voisi pitää sisällään.

Olen usein pohtinut asiantuntijuuttani, hoitoalaa, koulutuksiani ammatillisessa tukiperheessä toimimiseen. Myös rakkautta luontoon ja eläimiin. Voisiko sitä hyödyntää jotenkin muuten? Toki voi, mutta miten ja miten se liitetään meille Nihtilään?

On olemassa haaveita, jotka ovat kulkeneet kanssani varhais aikuisuudesta lähtien. Halusin asua maalla kodissani ja ympärilläni olisi paljon lapsia ja eläimiä. Onneksi on myös miehelläni samankaltaiset haaveet olleet. Nyt on elämässä se hetki. Miten kiitollinen olenkaan siitä kaikesta. Itsestään selvyys tämä kaikki meidän perheellle ei ole ollut. Eikä aina palatkaan kerrasta loksahtaneet paikoilleen. Ei totta vieköön.

Nyt kuitenkin useamman vuoden pohdinnan ja mietiskelyn jälkeen ajattelin yrittää, tai me yritämme. Mitäkö yritän? Se muotoituu varmasti talven aikana lopulliseen muotoonsa ja keväällä olemme varmasti viisaampia, mutta yritän yhdistää kauniin Nihtilän miljöön, luonnon, kiireeettömän kahvihetken kotipullalla ja eläimet. Siitä tulee aikanaan jotain.

Tavallaan oli helppo aloittaa, koska olin kuitenkin ollut jo alkutuottaja ja Y-tunnus olemassa. Sen kylkeen vaan miettiä minkälaisen yrityksen muodostaisi ja mikä olisi toimivin konsepti itseä ja koko perhettä ajatellen.
Tilanne on kuitenkin se, että tässä projektissa on tavalla ja toisella koko perhe mukana. Kaikkien mielipiteitä kuunnellen, ajatuksia poimien ja arvioiden, koska tila on myös meidän koti. Timolla on suuri rooli, koska hän toteuttaa suurelta osin kaikenmaailman muutostyöt, on kuitenkin kaupan alan koulutuksen saanut ja sillä alalla työtäkin tehnyt. Itse yksinäni en tähän hankkeeseen edes pystyisi.
Eiköhän hän tälläkin hetkellä jotakin nikkaroi joko tallin puolella tai piha tanhuvilla.

Tässä on istuttu elinkeinoasiamiehellä, suunniteltu, lupa asioita haalittu kasaan, AVI;a ympäristösihteeriä, terveystarkastajaa ja eläinlääkäriä konsultoitu. Paljon asioita, mutta mikään ei kuitenkaan ole muurin kokoinen ongelma. Pikku hiljaa ja ensi kevääseen on kuitenkin hyvin aikaa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty pätee tässäkin. Lakia ja maa - ja metsätalousministeriön pöytäkirjoja on saanut lukea, samoin kun ruokaviraston suosituksia ja pitopaikka asioita päivitellessä vierähtänyt tovi jos toinen.

Ja koska tämä ei ole yrittäjyyttä yksinään, vaan teen perheeni kanssa sen pääasiassa kesäisin ja en hylkää rakasta päätyötäni pois, talous ei keiku rajusti tässä tilanteessa. Myös ajatus maaseudun kehittämisestä yhdistettynä yrittämiseen pidän tätä loisto juttuna. Katsotaan mitä tästä tulee. Nihtilän tilaa voi seurata fecebookin kautta, jonne päivittyy tapahtumat ja sitä kautta myös pääsee koti sivuille lukemaan. Tykätäkkin ja jakaa sivua saa ja pitääkin.
Mukavaa syyskuuta, syksyn värejä ja rutiineja!

   -Martsa

Uudet lemmikit esittäytyy

Viime kerralla kerroinkin uusista lemmikeistä nopeasti jotain ja lupasin vähän seikkaperäisemmin kertoa.

Konna Kilpinen eli "Hempukka"

Taannoin haeskelin meidän 6 vuotiaalle Petteri-kaniinille ystävää tosi tarkoituksella. Kyllähän kaneja myydään ja annetaan mutta hakusessa oli kanirotu joka ei pikku pakkasia säikähtäisi. Ja joka voisi elää tallipupuna. En siihen hätään moista löytänyt. Skrollasin löytöeläintarhankin sivuja ja pari kania siellä olikin. Mutta eivät meidän etsimiä toiveita täytä. Mutta silmiini osuikin ilmoitus Konna Kilpisestä. Otin kuvan ilmoituksesta ja lähetin Timolle. Olemme monia vuosia puhuneet aina välillä kilpikonnasta joka elelisi kanssamme. Aina se on jäänyt syystä tai toisesta, mutta nyt se oli nenän edessä netissä. Timo vastasi heti että soita, varaa ihan mitä vaan mutta me ostetaan tämä tyyppi. Soitin ja kerroin, että me olemme siitä kiinnostuneita. Eläinsuojelu on tarkka, ja ymmärrettävästi haluavat tietää aika tarkkaan, että millaiseen paikkaan eläin muuttaa ja kuinka selvillä olemme konnan hoidosta. Olimme jo aiemminkin jonkin verran perillä Kilpikonnan elämästä, mutta luimme lisää, hommasimme varusteita ja konnalle kodin.
Konna muuttikin meille sähköposti-puhelukierroksen jälkeen seuraavalla viikolla. Saimme kuulla että neiti on täysikasvuinen nelivarvaskilpikonna ja ikä arvio on noin 50 vuotta ( nämähän elävät n 150 vuotiaiksi ). Vaikea tietenkään tarkkaan arvioida, koska ei ole dokumenttia tai papereita konnasta. Konna löytyi Ylöjärveltä maantieltä yksinään matkaa taittamassa kohti Tamperetta. Kilvestä löytyy klommoja, muuten terve kuitenkin. Siitä oli laitettu fb-ryhmiin ilmoituksia josko konnaa olisi joku kaivannut. Jollei kukaan ilmoittaudu omistajaksi 15 vrk;n sisään, niin sille voi etsiä uuden kodin. Aika oli tullut täyteen ja näin ollen ilmoitus oli tehty ja minä löysin sen.

Hempukka

Kilpikonna on leppoisa kaveri, Se tarvitsee UVB-valon, jolla sen kilven läpi valo suodattuu. Eli pöytälamput tai pelkkä lämpölamppu ei aja asiaa vaan kunnon terraariolamppu täytyy olla. Kesäisin laiduntaessa ulkona kilpikonna saa sen auringosta, mutta kesät tuppaa olemaan lyhyet ja konna tarvitsee sitä joka päivä. Ravintokin on yllättävän tarkka, sillä se voi jostain saada likaa proteiinia ja energiaa ja kasvaa "lihavaksi". Uimapaikka pikkuisella pitää myös olla jonne pääsee tarvittaessa mulimaan ja juomaan, sillä kilpihän estää konnan juomasta kiposta.
Kuivike meillä on hiekan ja kuiviketurpeen sekoitusta jonne pääsee tarvittaessa kaivautumaan piiloon. Toki konna on meillä hyvin paljon vapaana sisällä (joka on aika tuskallista siinä kohtaa kun sehän ei vastaa jos sitä huutelee nimellä vaan pitää konttailla pitkin lattioita ja kurkittava joka paikkaan). Jostain syystä Timon talvisaapas leivinuunin takana on aika ihana sen mielestä samoin kuin lähikaupan kestokassi.
Talvisin konnan täytyy päästä horrokseen. Se tapahtuu laittamalla konna laatikkkoon ja sopivan viileäään 3-12 viikoksi. Sitä ennen se tankkaa ja lopulta alkaa paastoamaan ja vaipuu uneliaaksi. Tämä on tärkeää konnalle ja vaikuttaa sen terveyteen. Eli ei ole legendaa laittaa konna pahvilaatikossa jääkaappiin.
Konna on hyvin kotiutunut meille. Se kampeaa itsensä syliin ja on hyvin määrätietoinen tyttö. Meidän suussa nimeksi on muodostunut Hempukka, sillä se on aivan ihanan suloinen.

Puput Unelma ja Peppi

13 -viikkoiset Unelma ja Peppi

Koska edelleen puuttui Petteri-kaniinilta ystävä, niin haku oli edelleen käynnissä. Löysinkin sopivat 13 viikkoiset pupu neidit meille Lammilta. Päädyimme ottamaan kerralla kaksi tyttöä ja samasta poikueesta jo senkin vuoksi, että niistä on seuraa toisilleen. Varmasti myös ovat sopuisammat keskenään. Niissä on Ranskanluppakorvakania ja osin lihakanirotua. Se tarkoittaa, että niistä kasvaa reilun kokoisia pupuja. Painoa näille saattaa kertyä yli 5 kiloa, eli kissan kokoisia pupuja aikuisena. Ne olivatkin kovin reippaita tyttöjä. Kasvattaja oli pitänyt niistä hyvää huolta ja käsitellyt niitä paljon. Nämä tyttöset ovat kovin uteliaita ja odottavat karsinan ovella vastassa kun sinne on menossa  katsomaan. Pikku hiljaa olemme ottaneet syliin, niin että kokevat olevansa turvassa. Muutoinkin käsittelyä teemme päivittäin, jolloin ne tutustuvat ja kesyyntyvät helpommin.

Suomenvuohet Väiski ja Vallu

Vuohipojat Väiski ja Vallu muuttivat meille sunnuntaina. Eli kovin ovat tuoreita tuttavuuksia meille ja tutustuminen rauhassa käynnissä. Vallu on 1,5 vuotias ja Väiski 2,5 vuotias. Ne ovat kuohittuja, eli eivät voi lisääntyä ja näin ollen eivät haise voimakkaasti pukille. Leikatuista pukeista puhutaan rupukkeina, eli ruunattuina pukkeina.
Nämä ovat asuneet yhdessä ja nytkin luonnollisesti molemmat muutti meille, eikä erotettu eri koteihin mikä eläinten kannalta hyvä ratkaisu.
Vuohista puhutaan paljon kuinka hyppivät, ovat viisaita ja ovelia. kesyyntyvät ja seuraavat kuin koirat ihmistä ja kysyvät huumorintajua. Näistä en vielä osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta ehkä muutaman viikon päästä jo osaan sanoa millaisia poikia nämä ovatkaan. Vallulta puuttuu korvista merkit ja ne täytyy hetimiten laittaa, kun sain lammas- ja vuohirekisteriin nämä laitettua. Nykyään eläimillä on omat rekisterit mihin pitää ilmoittaa ne ja myös tilalla kuuluu olla tilatunnukset. Itse juurikin tänään päivitin kaikki eläimeni  rerkisteriin ruokavirastoon josta käy ilmi mitä eläinlajeja meillä on ja kuinka paljon tällä tilalla. Ja riittääkö tilan kapasiteetti eläintenpitoon. Sitä ongelmaa meillä ei toistaiseksi ole ollut.

Vas.Vallu ja oik. Väiski. Narutotuttelu menossa ja uuteen pihapiiriin tutustumista.
On vaan pojilla niin paljon katseltavaa ettei malta syödäkkään.

Meidän kuulumisia

Elokuun hämyiset yöt ovat ovella. Yöt ovat olleet todella viileitä, jopa +3 asteessa käynyt. Elokuu myös tuo arkeen taas rytmin ja rutiinin. Ihana kesä alkaa olemaan lomineen paketissa. Olipa ihanan lokoisaa, vaikka puuhaa taas onkin ollut, jos jonkinmoista.

Kesäkuussa heinä kasvoi kovaa kyytiä, Vihdoin moni viljelijä myhäili pellon reunassa tyytyväisinä, että rehua riittää mukavasti talveksi. Kahden aika surkean kesän jälkeen hymyilyttää. Heinäkuussa heinät saatu pakettiin. Taiten sai taas heiniä tehdä, sillä poutapäivät pihistelivät olemassa olollaan.

Hempukka

Meille muutti kilpikonna, joka onkin aivan ihana nainen. Konna Kilpinen on nimeltään mutta kaikkien suussa taitaa ollakkin Hempukka. sillä se on niin suloinen persoona. Kilpikonnatko hitaita, eipä olekkaan! Hempukka kun päättää vaihtaa maisemaa, nostaa neiti pepun pystyyn ja lähtee harppomaan aikamoista kyytiä. Se kyllä yllätti meidät. Toisinaan on aika uuvuttavaa etsiä näin isosta talosta hempukkaa, koska liikkuu pääsääntöisesti vapaana sisällä. Ei tule luokse kutsumalla ja mahtuu yllättäviin koloihin. Olemme sen löytäneet isän talvisaappaasta, paikallisen kaupan kestokassista, pikku neidin leikkihevostallista ja lattialyhdystä kynttilän päältä sätkimässä muutaman nyt mainitakseni..

Meillä oli perinteiset avoimet ovet tilalla viime perjantaina ja lauantaina. Pataveden-Torvelan kyläyhdistys oli mukana pihapeleineen ja arvailuineen montako käpystä oli tölkkiin pujahtanut. Myös kahvitarjoiluun sain apukäsiä josta olin suunnattoman iloinen. Sillä helteistä huolimatta (ja sitä pelkäämättä) ihmisiä todellakin kävi. Yllätyimme todella iloisesti, koska laskimme kävijöitä perjantaina käyneen  reilut 100 ja lauantaina yli 90.
Toimittajakin poikkesi lauantaina juuri ennen kahtatoista yllätykseksemme. Possut  (mekin  :D) pääsivätkin paikallislehden etukanteen. Ihana oli nähdä lasten ilo ja kiljahtelut kun saivat syötellä lampaille leipää ja ihmetellä kilpikonnaa.

Peppi

Unelma

Tällä viikolla meille muutti myös kaksi puputyttöä, Peppi ja Unelma. Ne ovat 13 viikkoa vanhoja siskoksia. Niissä on ranskanluppakorvakania ja lihakanirotua. Tytöistä kasvaa reilun kokoisia, arviolta yli 5,5kg. Siinä jää Tilda koirakin toiseksi painon kanssa. Nyt totutellaan toisiimme, uuteen kotiin ja meidän tapoihin. Syliin emme ole ottaneet, vaan saavat itse aikanaan tulla kun luottavat meihin. Rapsuttelua, silittämistä ja ruuan syöntiä kädestä. Pikku hiljaa, kiirettä ei ole.

Ollaan tässä välillä keritty ihan ollakkin, Loma tekee ihmeitä vaikka touhuakin ollut jos vaikka ja mitä. Eläimistä täytyy kertoa myöhemmin lisää, on ne niin hauskoja vekkuleita.

Mukavaa elokuuta!

Koiran kokoinen ikävä

Koiran kokoinen ikävä

Pitäisi kirjoittaa vaikeasta asiasta. Olen sitä siirtämällä siirtänyt, etsinyt hetkeä milloin asiasta voin kirjoittaa. Oikeaa hetkeä ei tunnu löytyvän. Eikä ehkä oikeita sanojakaan. On vaan niin vaikeaa.

Jenkki-koiramme muutti meille yli 5 vuotta sitten, kevät talvella. Koiralla oli myös hieno nimi, mutta totteli Eppu nimeä jos halusi. Useimmiten ei. Silloin tämä herra oli tullut jo keski ikään, entinen omistaja luopui koirastaan ja me tarjosimme Epulle kodin. Meillä synkkasi "yhteishuoltajuudessa" hyvin entisen oman ihmisen kanssa, hän kävi usein meitä moikkaamassa ja opimme toisemme tuntemaan. Meitä yhdisti suuri rakkaus Eppuun.

Eppu oli toisinaan hyvin umpiluupää, kuuro, tottelematon ja aavistuksen seniili. Jos sitä ei vain huvittanut joku juttu, tyylilleen ominaisesti se oli kuuro. Toisinaan kun keittiössä kuiskasi syömään niin paikalle saapui pörrökarvainen ja kylmäkirsuinen Eppu kysyvä ilme silmissään, että missä se ruoka viipyy. Vaikea olla pitkävihainen koiralle joka toisinaan ulvoi milloin missäkin (yleensä väärän oven takana) kadonnutta omaa ihmistään. Voi veljet kun sitten huutelin toiselta ovelta sitä! Sitä ilon ja onnen määrää, ruokkija on löytynyt. Eppu vain unohti..

Eppu rakasti hellyyttä, hiljaisia sykkytuokioita, rapsutusta ja saunailtoja. Ei sellaista rapsutusta ole ollutkaan joka olisi riittänyt. Rapsutuksen loputtua varovasti siirtyi pehmoinen tassu käden päälle painokkaasti pyytäen lisää kupsutusta. Ja niin sykyttelytuokiot jatkuivat usein ilta toisensa jälkeen sohvan nurkassa.

Koira muutti meille ajankohtaan, jolloin tuolle karvaröykkiölle oli tilaus. Sille pystyi puhumaan ummet ja lammet ja lammen kalatkin, ja toinen istui vain sylisssä. Toisinaan huokaisi (kärähti toki nukahtaneensakkin joskus koska aika kuorsaus kuului) tai lipaisi kättä. Se oli minun karvainen terapeutti. Kuunteli kyllä, eikä laittanut hanttiin eikä kyseenalaistanut.
Suloisuudella ei ollut rajaa, se oli ihanan pehmeä (aavistuksen ylipainoinen) ja lämmin. Siitä tuli minun koira. Eppu seurasi minua joka paikkaan. Kerran Ilonan kanssa ensimmäisenä keväänä lähdimme heti jäiden lähdettyä soutelemaan järvelle. Eppu ei ollut ikinä uinut, ei kahlannut eikä näin ollut mikään vesikoira. Kuinka ollakkaan jonkin matkaa soudettuamme perässämme ui mustavalkoinen koira.. Äitiä ei jätetä. Eikä Eppua.

Toisinaan Eppu masentui mielestämme, tuijotti flekmaattisena seinää tovin, huokaisi ja nukkui. Päiväunet täyttivät vuosi vuodelta enemmän Epun arkirutiineja. Niitä mahtui päivään toistakymmentä- helposti. Aamuisin ei edes aamupisulle voinut mennä ennenkuin oma ihminen oli noussut. Sängyn vieressä vahti, jos kupla otsassa alkoi paisumaan,niin pää patjalle lepäämään, vahvoja huokailuita, piipitystä (ei suoranaista vinkunaa vaan äärettömän hienoa piipitystä todellakin) ja tiukka tuijotus. Jollei nekään tuottanut tulosta otettiin apuun tassut ja kieli. Ihan vahingossa saattoi kaapasta tassulla tai lipasta todella märällä kielellä kättä.. varma konsti!

Tällä koiralla oli järjettömän hellä katse, säälittävä ulkonäkö joka sai heltymään kovemmankin koijarin. Silmät lerpullaan, varovainen kömmintä kainaloon. Ilmeillään kysyi saanko tulla edes hetkeksi?
Lerppuhuulensa se pyyhki valkoisen sohvan helmaan, jollei sen huulia kerinnyt ruuan jälkeen pyyhkimään, useimmiten ei. Onneksi sohvan päälliset kestävät 60 asteen valkopesun.
Aamuisin ja iltaisin Epulla oli riehuhetket, välillä riehui ja sätki sohvalla niin, että usein pelkäsin sen putoavan sieltä alas, kun oli solmussa vilttiensä kanssa.
Toisinaan sätkiminen oli ikävä kyllä epileptistyyppistä nykinää. Taju taivaalla ja pissat lattialla. Sellaista on vanheta. Usein nämä hetket ilmaantui, kun Epun tasaisen tylsä elämä järkkyi. Sillä me emme sitä järkyttäneet millään. Se oli niin herkkä. Ja arkemme tylsää.

Usein jo etukäteen surin ajatusta, kun Epusta aika jättää. Miten minä selviydyn ilman uskollista karvakuonoa, joka pelasti olemassaolollaan monelta murheelta ja itkulta. Viime syksynä jo luulin elämänkellon pysähtyvän ja ehtoon laskeutuvan koirani ylle. Itkuisella äänellä soitin naapurikyliin eläinlääkärille ja kerroin koiran suussa olevasta pahasta tulehduksesta. Silloin jo pelkäsin menettäväni kamuni. Kaikeksi onneksi koira tointui akuutista ientulehduksesta antibiootilla, kipulääkkeellä ja 7 hampaan poistolla.

Elämä siis jatkui. Ei tainnut olla päivääkään, ettei joku huokaissut onnellisena jossakin vaiheessa päivää, että oli se onni että Eppu on kanssamme ja parantui. Se oli niin rakas kaikille. Ja kaikki sitä hyysäsi ja rapsutti entistä enemmän jos se vain oli edelliseen edes mahdollista.

Mutta vahinko ei tule kello kaulassa eikä kukaan elinpäivien määrää tiedä. Onneksi.
Se oli tavallinen iltayö, olin tullut töistä ja vein koirat iltapissalle samalla kun menin laittamaan heppoja talliin. Se oli automaatio, joka oli toiminut kaikki nämä vuodet. Heinän ahneet eläimet menevät tarhasta peräjälkeen talliin ilta appeelle vapaana. Koirat pissivät ja ostavat lisämaata ja tekevät reviirien tarkistusta pihalla.
Kevät tuoksui jo yössä, heinä kasvanut niin, että pystyi jo sanomaan nurmikkoa vihreäksi. Aurinkoisilla paikoilla vihreys pilkisti nurmikolla. Sepä sai Huiman vaihtamaan suunnitelman että ottaakin iloringin pihakoivun ympäri ja suullinen edes vihreää heinää. Niinpä matka tarhasta vaihtui nopsaan kääntymiseen pihaan ja koirien suuntaan. Muut koirat bonjasi heti että tuo hulttiohevonen riemuitsee niin ettei taas näe innoltaan mitään. Ymmärsivät väistää, paitsi Eppu. Huonokuuloinen koira peppu hevoseen päin omassa kuplassaan tuli yllätetyksi, kun hevonen tulee kohti. Eppu väisti viime hetkellä, ja niin väisti Huimakin. Liian vähän sadasosa sekunteja, liian nopea tilanne ja liian vähän tilaa korjausliikkeeseen. Huiman etuvuohinen osui Epun kylkikaaren taakse. Ei potkua, ei mitään muuta kuin tylppä osuma. Näin sen tilanteen itse. Ehkä hyvä niin, tiesin mikä vammamekanismi ja missä mahdolliset vauriot ovat.
Aluksi Eppu pystyi kävelemään ja hyppäämään sohvallekkin. Kipulääkitsimme ja toivoimme aikamme parasta. Hoivasimme, hellimme, toivoimme ihmettä.
Eppu makasi patjalla lattialla, aina joku siinä viekussa paijaamassa ja lohduttamassa. Viimeinen yö oli kamala. Itkin ja kannoin peräpäästä halvaantunutta koiraa ulos, pissat oli tullut jo lattialle. Sekin taito oli jo menetetty. Silloin tiesin että aamu tulee, ja viikatemies meille. On aika päästää koira tuskistaan pois. Koetin nukkua, mutta en voinut, itkin ja surin. Manasin onnettomuutta, voi kuinka toivoin että voisin siirtää kelloja taapäin ja elää hetken uudelleen ja välttää tämä turha hama. Kuinka ikävöin jo etukäteen Eppua. Kuinka rakas ja tärkeä se olikaan minulle ja tietysti koko perheelle oli ollutkaan. Niin ihana. Ja lempeä ja lohduttava.

Sunnuntai aamuna hyvästelimme jokainen Epun. Ilona leikki viimeisen leikin Epun kanssa, minä annoin kipulääkkeen. Aurinko paistoi ja oli kaunis kevätaamu. Siihen aurinkoisimpaan kohtaan pihaan Eppu lopetettiin, aurinkoplänttiin. Eppu rakasti aurinkoa ja lämpöä. Siinä kohdassa oli hyvä vetää viimeisen kerran vanhan koiran keuhkot täyteen ilmaa ja päästää maailmasta irti ja muuttaa sydämiimme ja muistoihimme. Laukata korvat lerputtaen perhosten perässä ikuisilla nurmilla. Niin haluan uskoa. Kiitos Eppu, kaikesta.

Eppu Heppu Hermanni <3 

"Lomalla" lomalla

"Lomalla" lomalla

Omista töistäni pidän lomaa tässä keväällä 2 viikon pätkää. Ansaittuja lomapäiviä. Monilla tulee lomasta suorittamista. Olen päättänyt tehdä yhden to do listan töistä per päivä ja lopun teen normiaskareita ja asioita joita huvittaa tehdä. To do listasta saa vetää yli possulan pahnojen vaihdon, ankkalan siivouksen, viiriäisten kopin siivous myös, kodin siivous, Epun parturointi  pesuineen ja heinäkuorman hakeminen. To do lista jatkuu, mutta onhan lomapäiviäkin vielä edessä. Ja totuus on ettei lista taida koskaan loppuakkaan. Muun ajan olen nukkunut, ratsastanut, neulonut sukkia, kuunnellut musiikkia ja lukenut. Minulla on tavallaan" lomaa" aamu 9 aina kello13.15 asti, kun pienin on sen ajan koulussa. Eli silloin olen luvan kanssa itsekkäästi viettänyt aikaani mielen mukaan. Sitten 13.15 alkaen olen äiti, läksyjen auttaja, kyytimies, kaupassa kävijä, passaaja, ruuan laittaja ja jokapaikan höylä. Näin lomalla saan nukkua aamuisin pitkään ja herätä aamukahvin tuoksuun. Toisinaan lapset ovat jo lähteneet kouluun, kun havahdun unestani Epun syvään huokailuun. Eppu ei lähde aamuisin pisulle ulos ennenkuin mamma on herännyt. Se saattaa nukkua sängyn vieressä tai vahtia untani. Usein silmäni avatessa katson suoraan koiran vanhoihin ja viisaisiin silmiin, kun se on nostanut etutassut sängyn reunalle ja tuijottaa minua. Hevoset ovat jo ulkona ja aamutalli hoidettu puolestani kun herään. Saan lomaa myös aamuheräämisistäkin. Työaamuina minä olen vetovastuussa, jolloin valmiiksi ladattu kahvinkeitin napsautetaan päälle, kiskon tallivaatteet niskaan ja hoidan aamutallin ja lannan lapioinnit. Sen jälkeen vauhdilla sisälle ja herätän porukkaa aamupalalle. Eli tämäkin aamurutiini on siis lomalla. Olen siis ihan lomalla! Tai ainakin osan lomaa lomalla.

- Martsa

Arkea ja juhlaa

Arkea ja juhlaa

Kaunis aurinko säteillä hellii ikkunan takaa. Oli jo melkein kevät taannoin. Pakkaspäivät unohtuivat +8 asteen sohjossa ja vesi tippui räystäistä nopeaan tahtiin. Kunnes tuli taas vähän pakkasta, viimaa ja lunta. Maisema vaihtui sormia napsauttamalla taas kylmäksi. Ei sillä eletään vasta maaliskuun alkua, mutta malttamattomana jo odotan kevättä oikein alkavaksi.

Veden kantaminen lähteestä käy edelleen habaan ja tasapaino ja kehonhallinta näillä kaljamakeleillä luo omat haasteensa. Aurinko ja tuuli kilvan kiilloittaa tiet jäistä kiiltäviksi. Hokkeja kaipaan minäkin kenkieni pohjiin. Pystyssä on pysytty muutamaa ohohupsis tilannetta lukuunottamatta ja toistuvaa veden loiskahdusta saappaan varresta sisään kun ahneuksissani kannan 12 litran ämpäreitä piripintaan kahmaloituna vettä molemmissa käsissä. Ahneella on määrätynlainen loppu :D (eli kaivon vedenkorkeus ei edelleenkään päätä huimaa, mutta selvitty ollaan).

Lumet venyttelee ihmisten hermoja lumitöissä, mutta myös tarhojen aitalankoja painollaan. Välillä tarkistettava niitäkin ohimennen, nosteltava kinoksista alimmat langat näkyviin. Sussu-ponia ei näillä keleillä limboaminen kiinnosta, eipä ole vihreämpää   valkoisempaa aidan toisella puolen. Vaikka nyt aitanauhojen puolesta  mahdollisuutta suorastaan tarjotaan tarjottimella. Toisinaan kun lähden pikku ukon kanssa kahden ratsastamaan, Sussu kyllä koklaa turvallaan varovasti onko jytkykone päällä. No ei ole. Silti kuuliaisesti jää odottamaan tarhaan, vaikka joutuukin kulmasta kulmaan juoksemaan ja kaipaamaan seurahevostaan.

Kevätaurinko saa muutakin meillä aikaan. Kanan, ankan ja viiriäisten munia plopsahtelee kiivaaseen tahtiin maailmaan. Nyt ei tarvitse kaupasta niitä kiikuttaa taas hetkeen kotiin. Tyttöjen en nyt anna hautoa, vaikka tipit ovat niin suloisia ja syötävän ihania, joku roti pidettävä. Jos kesällä sitten, kun oikeasti on lämmintä.

Arjen keskelle mahtui myös kummilapsemme rippijuhlat. Hän on neljäs kummilapsi, jota saamme onnitella etapin saavuttamisesta. Kolme nuorempaa kummilasta  saavat vielä kasvaa lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristössä hetken aikaa. Sunnuntaina kirkko kutsui kellojen soitolla meidät sisään. Ihania nuoria, jotka katsoivat kohti tulevaisuutta, haaveita ja unelmia silmät loistaen. Mietinpä siinä penkillä istuen taas kerran, kuinka se aika menee kiivasta vauhtia. Vasta oli omat rippijuhlat, leirit ja isä meidän rukouksen opettelu. Nyt hän oli alttarille polvistunut, ja käteni siunasi tämän lapsen. Mihin nämä vuodet sujahti?
Olimme kummitytön kanssa yhdessä käyneet ostamassa mieluisa rippiristi-koru. Ja leivoin myös neidon toiveista myös juhliin tarjottavaa. Ensimmäinen iso lapsen juhla. Ihanaa!

Saimme kuulla myös ihania vaaleanpunaisia vauva uutisia lauantaina. Olihan se aloitettava vaaleanpunaisesta merinovillalangasta neulomaan pikkujalkoihin villasukat, jottei pienen varpaanpäät palellu. Ei sentään syntynyt naistenpäivänä!Uhkasi pikkuisen kuitenkin ;)

Niinpä niin, elämällä on tapana tarjoilla kaikenlaisia asioita päiviemme täytöksi, hyvässä ja pahassa. Mutta enpä moiti, perustasaista ja sujuvaa arkea tässä ollut, se riittää yksinkertaisena minulle.