Metsäretkellä

Metsäretkellä

Eilen olin yhden päivän vapaalla, mikä tarkoittaa pesukoneen täyttöä, ruoan laittoa ja nopee rästihommien purkua. Toki illalla pääsin myös puhumaan ja kouluttamaan elvytyksen saloja. Nyt olen taas pari vuoroa omissa töissä ja poikkean muissa töissä yhden päivän vierailevana tähtenä. Kiirettä pitää, mutta loma jo häämöttää nurkan takana.

Eilen väsäsin uuniin lasagnen, kun oli jäänyt juustokannikoita jääkaappiin. Juustokastikkeeseen ne häviää hienosti ja uuniruoka antaa hetken keskittymisen johonkin muuhun. Ilonan läksyt oli saatu talkuttua ja Viljamin koealue kuulustelut jätin myöhemmälle suosiosta. Koealueen kuulustelu on minusta aika hauskaa, sillä itsekkin voi verestellä asioita ja oppia uusia juttuja. Otan asian siltä kantilta. Eilen oli aiheena ortodoksi- ja katolilainen kirkko.

Päätimme lähteä metsäretkelle Ilonan ja Timon kanssa. Meillä päin Torvelassa lämpiää  talvella kaksi taloa. Hiljaista on näin arkisin teillä, kun taksitkin on lapsikuormat kotiuttanut.  Niinpä päätimme lähteä polttopuumetsiä ihailemaan ja otimme kopukat mukaan lenkille ( ja koirat). En siis edelleenkään nauti ratsastuksesta ;) Hepat narun perään kävelemään. Timo, meidän ponipoika otti Sussun narun jatkeeksi ja menipä ne reipasta tahtia! Ilona talutteli Huimaa, kunnes päätti ettei haluakkaan talutella.. Kiva oli kopsutella talvikelissä ja nälkähän siinä touhussa myös tuli. Hevoset tarhaan ja heinät perään, me sisälle nauttimaan ihansata lasagnesta. Olipa se hyvää, vai saiko ulkoilma vatsan kurnimaan..

  Nautitaan talvesta!  

     -Martsa

Timo ja Sussu otti melkoisen kirin kun kaukana jo menevät. Huima niin kuuliaisesti lompsi Ilonan kanssa <3

MS tänä päivänä arjessamme

MS tänä päivänä arjessamme

Jatkanpa vähän eiliseen postaukseeni jatkoa. Eilinen kertoi ensi hetkistä taudin kanssa. Tänä päivänä tauti kulkee mukanamme kiltisti talutusnarussa jota Timo ohjaa. Se tauti välillä koittaa vetää ja kiskoa, mutta Timo komentaa sen ruotuun. 

Lääkityksiä on kokeiltu erilaisia, ja tänä päivänä lääkitys toimii hienosti. Pahenemisvaiheet ovat vähentyneet radikaalisti, välillä on spastisuutta (lihasjäykkyyttä), kramppailuja vain harvakseltaan, näköhermotulehduksia on ollut, mutta ohi menneet kuitenkin aikansa kalvettuaan. Kolmoishermosärky pääsi taannoin taas yllättämään kamalalla kivulla, mutta meillä on Kuhmoisissa viisas lääkäri ja hyvä MS-hoitotiimi isossa kylässä. Asiat saatiin hetikohta kuntoon. Sairaalareissuja kontrollikäyntejä lukuunottamatta on tosi vähän nykyään. Alkuun niitäkin oli. Rutiinit, tasainen arki, hyvä terveellinen ruoka ja puuhaa rasituksineen sopivassa suhteessa pitää tällä hetkellä taudin taka alalla. Ja huomisesta ei puhuta ;)

Kun Timo sanoo, että väsyttää tiedän että kevenellään vähän arkea. Sohvalla jalat suorana makoilu on ok, kun tiedän että se venyttää takareisiä ja pohkeita. Kun ajetaan rantaan saunalle mönkijällä tai muulla menopelillä tiedän että jalat eivät tottele toivotusti, ei laiskuuttaan. Isoissa ostoskeskuksissa osaan jo rekisteröidä vessojen sijainnin, myös penkit joissa istahtaa.Tai kun heinätöissä mies sanoo, ettei jaksa niin silloin ollaan kriittisillä rajoilla ja ei todella jaksa. Osaan kuunnella kahdella tasolla Timoa. Osaan rivien välistä lukea tiloja. Välillä osaan ennakoida, toisinaan en.

On aikoja ettei kävely kerrasta sujunut edes 50-100 metriä kerrallaan ilman lepotaukoja. Silloin yhteinen puolimarathon Riikassa tuntuikin käsi kädessä maalilinjan yli juosten ihan uskomattomalta suoritukselta. Se oli voitto, henkilökohtainen sellainen. Silti voi kuntoutua vaikka ikinä ei entiseen päästä.

Olemme myös olleet reisussa pyörätuolin kanssa. Homma sujui upeasti lentokentillä. Samoin lentokoneessa olo. Kohteessa olimme varanneet helppokulkuisen hotellialueen joka helpotti liikkumista. Kaupungissa liikuimme pyörätuolin kanssa. Ilona oli pieni ja matkusti kuin prinsessa pyörätuolissa kun ei aina jaksanut kävellä. Siihen mahtui myös hyvin meidän shoppailureissujen ostokset. Tarvittaessa Timo istui siinä alimmaisena tytär sylissä. Se oli hauska reissu ja varsin onnistunut. 

Jos tuolle taudille antaa periksi ja jää sinne omaan koloonsa, se syö ihan kaiken ympäriltä. Kyllä meille sateli hienoja ohjeita talon myynnistä lähtien ihan kaikkea. Me päätimme, että se vain ehkä hidastaa mutta ei saa alkaa määräämään meidän arkea. 

Muutto Nihtilään on lisännyt elämänlaatuamme. Se oli iso uskallus ja vaati rohkeutta hypätä tutusta ja turvallisesta pois. Mutta niin oikea ratkaisu meidän kohdalla.Timo touhuaa metsässä ja nauttii puuhastelustaan. Hän on eläkkeellä ja tekee mitä jaksaa. Välillä puita kaatuu paljon, toisinaan pari puuta. Kuka niitä laskee? Pääasia että voi tehdä ja pystyy. Se elämän katsomus hieman muuttuu. Eläinten hoitaminen pitää sopivasti miehessä liikettä talvisin. Aamuheinää, päiväheinää, iltatallia.. Ei liian pitkiä taukoja paikoillaan ja lihakset pysyy aktiivisena. Pieniä ponnistuksia sopivin väliajoin. Jollei jaksa toisinaan, niin sitten muutetaan arkea kunnes taas jaksaa.

Tietysti puhun nyt MS-taudista meidän perheessä. Tauti on kavala. Se voi olla koko ajan etenevä, aaltomaisesti tai jopa pysähtynyt muoto. Kaikilla potilailla tauti etenee omaa uraansa, ja meillä se vaikuttaa arkeemme näin. Ei voida yleistää tai sanoa mitä milloinkin tapahtuu. Sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yksilöllisesti jokaisella. Tänään näin, huomenna voi kaikki olla jo toisin. Onneksi olen oppinut ennakkomerkkejä tulkitsemaan, milloin oireilu voimistuu normaalista. Timo on itsensä asiantuntija. Keskustelupalstoilla lukiessa muiden  sairastavien kirjoituksia, voimme sanoa olevamme onnekkaita.

Ei tauti ole enää mielessä minulla edes viikottainkaan, koska nyt on tasainen vaihe. Silti joku tuntosarvi kuulostelee alitajuisesti mutta se ei rasita arkea sen enempää. Nyt jos sanon että tauti on tehnyt meistä onnellisimpia ihmisiä niin älkää tuomitko.. Sillä tauti on opettanut elämän täydellistä elämää tässä ja nyt. Ihan pikku jutut tai vastoinkäymiset ei heilauta arkeamme. Mutta pikku onnistumiset taas ovat isoja iloja! Tahti on hidastunut, samalla me näemme rauhassa ympärillemme eri tavoin kuin kiireessä elävät. Metsäretket ovat hienoja juttuja sillä sekään ei ole itsestään selvyys, niinkuin ei mikään. Kaikesta nautitaan eri lailla, arvostus tekemiseen ja aikaansaannoksiin noussut. Ei vain ole itsestään selvyyksiä. 

Kyllä tämä tästä, ei näitä sairauksia voi valita. 

Ihmiset eivät koskaan ymmärrä täysin jotain, ennen kuin he käyvät sen itse läpi. Se on niin totta. Kuvitella voi mutta se ei ole sama asia.

Mutta vähän muutakin. Mammat huilailee paljon nykyään ja ovat tyytyväisiä elämäänsä. Pikku kukkeli elelee tyttöjen kanssa. Ne syövät samasta astiasta ja lampaat tarkasti huolehtii, ettei kukkeli jää alle. Vaikka on erilainen niin aina sekaan mahtuu kun ei ole ahdasmielinen. Enää 8 päivää, sen jälkeen alamme tosissaan ramppaamaan lampolassa ja seuraamaan synnytyksen merkkejä. Saa nähdä montako viikkoa sitä piisaa sitten :D

Mukavaa päivää sinulle, 

  -Martsa

   XXXX

Multippeliskleroosi

 Multippeliskleroosi 

Mikä asia on kamalimpia asioita mitä voisi tapahtua (kuolemaa ei lasketa)? Osaatko miettiä mikä se sinun kohdallasi olisi? Miltä sinusta tuntuisi, jos puolisosi sairastuisi vakavasti ja tauti olisi mukana kuolemaan asti? Miltä se tuntuisi? Jatkaa elämää josta ei tietäisi enää sitäkään vähää eteenpäin. Ei luottoa mitä huomenna tapahtuu.

Kerron miltä minusta tuntui.

Tiedätkö tunteen, kun joku vetää tuolin alta pois. Kun pitäisi istua tuolille ja istuukin tyhjään. Putoaa ja tömähtää niin, että päässä pimenee ja keuhkot tyhjenee ilmasta. Sattuu ja ei pysty sanomaan mitään. Sattuu niin että ajatus ei kulje. Tai kun huomaat että pelkosi käykin toteen. Arpajaiset elämän korteilla ei mennytkään ihan värisuoraa. Kun tuntuu epäreilulta ja halauaisi huutaa niin että korvat menisi lukkoon ja ne soisi kivusta?
Siltä minusta tuntui sinä keväisenä päivänä, kun selvisi monien vuosien oireiden syy; Minkä takia yöt olivat levottomia, oli kipua ja särkyä joihin ei auttanut buranat tai vahvatkaan lääkkeet. Miksi silmän takana särky oli kova ja silmää sumensi. Kasvojen kolmoishermo särky oli viedä järjen. Miksi ei pysynyt suksilla pystyssä, puhumattakaan pimeässä huoneessa. Miksi mies nukkui koko päivän, jollei herätellyt välillä syömään.

 Minulle soitettiin ammattikorkeakouluun juuri ennen isoa tenttiä että nyt tauti on löytynyt ja disgnosoitu. Tentistä en muista mitään muuta kuin, että kyyneleet tuhrivat paikoitellen koepaperin ihan kuin olisin kumittanut sen lähes puhki. En tiedä oliko ne helpotuksen vai surun kyyneleitä. Miten juoksin tentistä koululta suoraan KSKS:aan mieheni luokse. Toisaalta vuosien helvetti oli ohi, kun etsittiin ja epäiltiin syöpää, ALS-tautia tai muuta vakavaa sairautta. Olin helpottunut jossain määrin, toisaalta oli syyllinen jota syyttää ja pelko miten tästä eteenpäin. Tuskaa ei helpottanut että olen ammatiltani sairaanhoitaja ja väistämättä olen urani aikana neurologisia potilaita hoitanut.

Miten vaikeaa oli kun mies johon oli nojannut kuin vuoreen luottaen, ei ollutkaan ehkä enään se, joka ei murtuisi ikinä. Joka aina sanoi että tästä selvitään olipa asia kuinka hankala vain. Ei ollutkaan mikään enää niin varmaa. Ainoastaan se oli varmaa että yhdessä tämän kanssa haluan elää ja rakkauteni ei lopu.

Mietin miten ihmeessä tämäkin meille tuli? Eikö siinä repussa selässämme ollut jo tarpeeksi taakkaa? Mikä on tarpeeksi, missä kohtaa ihminen ei vaan jaksa sitä reppua raahata? Sokkivaihe alkoi, vaikka olimme osanneet tätä ajatellakkin ja paljon asiasta yhdessä puhuttu. Mutta kun diagnoosi oli mustaa valkoisella, magneettikuvat nähtyinä, niin se todentui vaikka siihen kuinka oli valmistellut itseään ja toista. Tuntui, että iso osa arjen vastuusta läiskästiin minulle kysymättä kuinka minä sen kanssa jaksaisin. Jaksoinhan minä- aikani. 

Onneksi minulla oli ystäviä joille pystyin puhumaan ja kertomaan aidosti mitä kävin päässäni läpi. Mutta välillä jouduin puremaan kieltäni, etten sanoisi pahasti kun joku kertoi kuinka rankkaa arki olikaan. Olisin niin ollut valmis vaihtamaan heidän kanssaan osaa. Kertoa mitä arki olisi jos se olisi helvetillistä selviytymistä aamusta iltaan. Missä ei kysytty kuinka siinä helvetin junassa jaksaa, kun se läiskii vaunussa painovoiman ansiosta sivuille, isoa ylämäkeä ylös ja yhtäkkiä alamäkeä alas ja jarruja ei tietenkään ole.Tiedän, se on kovin subjektiivistä kokea asioita. Silti välillä tuntui tosi pahalta, ja tosi yksinäiseltä. Muut suunnitelivat sitkun elämäänsä, kun itse en tiennyt edes ensi yöstä, puhumattakaan seuraavasta päivästä. Tai viikosta. Silloin olin niin yksin. Totaalisen yksin. Elämälle olin katkerakin  välillä. Siltä se minusta tuntui, silloin ihan alussa.

Ei ole salaisuus, että tämä koetteli meitä isosti. Alkoi elämässäni aikakausi joka pikkuhiljaa sumentui ja elämästäni alkoivat värit haalistua huomaamatta. Oli lähellä ettei tauti ottanut meistä niskalenkkiä.

Hammasta purren, mustaa huumoria nauraen ja perkeleitä huutaen olemme selvinneet. Mies vie tautia, ei tauti miestä. Periksi ei parane antaa. Sen kanssa oppii elämään, kiertoteitä voi käyttää kun suoraan ei aina pääse. Tauti on arjessamme, siitä puhutaan oikeilla nimillä ja sanoilla. Taudin kautta on tullut paljon hyvääkin. Elämme tässä ja nyt. Teemme asioita nyt eikä sitkun. Koska ei tiedetä onko mahdollista tehdä enään sitkun. Kukaan ei tiedä huomisesta. Osaamme iloita niin pienistä asioista joihin muut eivät osaa edes kiinnittää elämässään huomiota, menevät vaan kovaa kyytiä eteenpäin. Tauti on lähentänyt meitä hurjasti. Kyllä me tämän kanssa pärjäämme, onneksi huonot päivät ja ajatukset eivät ikinä ole molemmilla samaan aikaan. Kun toinen meinaa notkahtaa niin toinen kannattelee henkisesti. Tai siltä minusta tuntuu.

En voi kertoa asioita kuin omasta puolestani. Timo varmasti kokee asiat omalla laillaan. Jokaisella on oikeus tuntea omalla tavallaan asiat, tärkeintä on vain käsitellä tunteita ja ajatuksia yksin ja yhdessä. Perheenä ja parina. MS-tauti on paska, mutta lohdutamme toisiamme että on niitä paskempiakin tauteja.

hei, carpe diem!

   -Martsa

ps. Timo luki tekstin ennen julkaisua ja sanoi että ihan hyvä kirjoitus mutta nyt kun ajattelee jälkeenpäin niin se diagnoosi oli helpotus :)

Kissanpäiviä

Kissanpäiviä

Niinpä niin, varsinaisia kissanpäiviä vietetty. Olin ihanan pitkillä vapailla, tehden itseä miellyttäviä asioita (toki arkiaskareiden lisäksi). Tosin ratsastus on edelleen ihan tuskaa häntäluuni kanssa, mutta asia mille ei nyt vaan mahda mitään. Ilona kyllä ehdotti jos häntäluun kipsaisi.. 

Pientä pakkasta pidellyt, talven tuntua ja lunta niin ettei taas pariin vuoteen tällaista ole ollutkaan. Hyvää treeniä kahluuttaa heppoja pitkin ohjin ilman satulaa umpihangessa joko pellolla tai auraamattomilla metsätaipaleilla. Kestävyyskuntoa ja lihaksiin voimaa (siis hepoille, ei mulle :D).

Oli myös aikaa pysähtyä miettimään, mitä kaikkea tilalla olemmekaan saatu tehtyä muutamassa vuodessa. Remottia, nurkkien raivausta, metsänhoitoa, ratsastuskenttää, eläintiloja, rantaa ja saunaa.. Välillä pitää oikeasti miettiä mitä aikaansaannoksia onkaan  tehnyt eikä vain puskea eteenpäin. Itsestä ei tunnu lainkaan että edistystä olisi tapahtunut, mutta kun oikein kelailee asioita niin, jopa vain! Näkemäänsä tottuu, mutta ulkopuolinen varmasti näkee muutoksen eritavoin kuin meikäläinen joka jatkuvasti pyörii nurkissa.

Jotenkin hyvä fiilis, monessa asiassa. Perustyytyväisyys omaan oloon ja eloon. Kuinka paljosta voi olla kiitollinen ja onnellinen. Kaikki ei meidän perheessä ole itsestään selvää tai tehdä 5- vuotis suunitelmia. Ei myöskään voida elää sitkun elämää. Mutta just nyt kaikki paremmin kuin hyvin!

Myös odotusta ilmassa, monenlaista. ainakin lampaiden tiineys. Muista asioista myöhemmin sitten ;)

Mukavaa laskiaissunnuntaita ja pitkiä pellavia! 

  -Martsa

Pitkästä aikaa pitkä viikonloppu vapaana. Vuorotyöläisen työvuorolistassa se on aika harvinaista herkkua, toki ihan ymmärrettävistä syistä. Ja tykkään siitä ettei vuorot ole säännölliset, vaan mahtuu arkivapaita jolloin voi hoidella asioita ja vain nauttia kun muut tekee töitä :)
Eilen jo vapaillessani Eemeli kävi Kiian kanssa  (ja keitettiin kahvetta) ja juteltiin kuulumiset. Timo toi lastin Jämsän kyliltä meille porukkaa viikonlopun viettoon. Pauliina ja Niko ovatkin koko viikonlopun meillä kotona. Ihanaa, kaikki lapset kotona käymässä!Huliviliviikonloppu mutta niin hauskaa.

Eilen juoksuttelin Huimaa, sillä en pystynyt ratsastamaan. Häntäluuni otti osumaa (murtui) kaatuessani liukkaissa rappusissa ja samalla löin myös takaraivoni rappuseen. Jalkaa ja käsivartta komeilee luonnon omat tatuoinnit violetinkukertavina. Koetin taannoin ratsastaa mutta siitä ei tullut yhtään mitään, istuin kevyessä istunnassa nojaten kaulaan ja kiersin kenttää.. Voiko sitä edes ratsastamiseksi kutsua vai roikkumiseksi valitusten kera. Tänään sain hommaan vahvistusta, kun Pauliina ratsasti Huiman ja minä taluttelin pikkuista valkoista ponia mukana. Pakkanen nipisteli poskia, mutta mikä on ihanampaa kuin tulla sisälle ja uunissa muhinut monta tuntia karjalanpaisti tuoksui nenään. Lähes suoraan pääsimme syömään.

Tessun ja Taimin hellyttelyhetki

Taimi viihtyy pakkasilla enemmän sisällä ja Tessu kirputtaa Taimia kovasti. Taimi antaa vastalahjaksi karhealla kielellä pusuja (välillä kynsiäkin jos Tessun mielestä Taimissa menee oravasta pienempiä kirppuja ja kirputus menee ihan mahdottomaksi..) Taimi on aina ollut kovin arka kissa, mutta Tessun kanssa se jaksaa kupsuttaa. Mutta Taimi nauttii omasta tilasta ja vapautuu yleensä uunin päällä josta se voi seurailla talon elämää.

Tänään koko porukalla olemme olleet eri kokoonpanoilla ulkoilemassa useaan kertaan. On pulkkamäkeä, lumitöitä, puun kantoa tupaan, lumilinnaa ja sählyä. Paljon märkiä tumppuja uunin kupeessa kuivamassa, toppavaatteita pitkä penkki täynnä ja talvikenkiä isot kasat.

 Tildakin ulkoili vaikka pakkasta reilut -10 astetta. Tildalla onkin siihen tarjoitukseen toppapuku. No eipähän pikku neiti ihan mahdottomia viihtynyt, sohvankolo vei voiton. Sieltä löytyi pikkukoira kiepiltä. Oli kuulemma viime yönkin nukkunut peiton alla Pauliinan kaunalossa..

Timo on taas kasaillut traktorilla pihaan isoja kasoja lunta, jotta lapset saavat tehdä tunneleita lumeen. Tänä vuonna lunta piisannutkin kivasti. Kiva, että ulkona on nyt puuhaa! Syksyllä meinasi mielikuvitus (ja järki) loppua niissä vesisateissa.

Ja lautapelit on taas kaivettu esille. Afrikan tähteä, kimpleä, trivialia ja muita pelejä lapset pelanneet kovasti. Ja pelaajia onkin riittänyt pirtin ja salin ison pöydän ympärille. Olen iloinen, että meillä vielä osataan ja tykätään pelata "vanhan ajan pelejä" eikä päiviä täytä vain puhelimien pelit.Lueskelin sillä välin rauhassa jotain sisustuslehteä ja nukahdin seitinohueen uneen. Päikkärit on ihan parasta! Harvoin maltan kotona päikkäreitä nukkua nykyään. Silloin kun oli päikkäri ikäisiä lapsia oli ihana ottaa tuhiseva mukula kainaloon ja nukahtaa yhteiseen uneen, mutta nyt harvemmin kukaan kainaloon kapsahtaa nukkumaan. Usein supsutellaan päivän kuulumisia tai muutoin nenät vastakkain köllitään mutta ei unia.

Iltatalliin pääsin yksinäni. Tykkään välillä puuhastella rauhassa ja hiljakseen itsekseni. Silloin kun on mahdoton meininki ja meno Nihtilän mäellä, kaipaan omaa hetkeä. Siihen riittää just vaikka lannan luominen, lampaiden kanssa jutustelu ja eläinten ruokinta. Timo tokikin tuli auttamaan minua, sillä se hiivatin häntäluu vaikeuttaa kyykkyyn menoa, kottareiden työntämistä ja turvepaalin hakkaamista palasiksi karsinaan kuivikkeeksi (ovat umpijäässä..).

Taidan lähteä pikkuisten kanssa saunan lämpöön ja illalla iltapalaksi takkamakkaraa. Lauantai illan rutiinit tuovat turvaa ja ihania muistoja. Jo lapsuudessa aina lauantaisin paistoimme pirtin takassa makkaraa tai leivinuunissa paistui uuniperunat. Ne ovat jääneet hyvin muistiin ja jotka rutiineina näköjään halusin jatkaa omille lapsillemme. Kirkonkylän talossa ei ollut takkaa, mutta pönttöuunin hiilloksissa paistuivat yhtä hyvin. Herkullista!

Lokoisaa viikonloppua sinulle!
  -Martsa