Koiran kokoinen ikävä
Pitäisi kirjoittaa vaikeasta asiasta. Olen sitä siirtämällä siirtänyt, etsinyt hetkeä milloin asiasta voin kirjoittaa. Oikeaa hetkeä ei tunnu löytyvän. Eikä ehkä oikeita sanojakaan. On vaan niin vaikeaa.
Jenkki-koiramme muutti meille yli 5 vuotta sitten, kevät talvella. Koiralla oli myös hieno nimi, mutta totteli Eppu nimeä jos halusi. Useimmiten ei. Silloin tämä herra oli tullut jo keski ikään, entinen omistaja luopui koirastaan ja me tarjosimme Epulle kodin. Meillä synkkasi "yhteishuoltajuudessa" hyvin entisen oman ihmisen kanssa, hän kävi usein meitä moikkaamassa ja opimme toisemme tuntemaan. Meitä yhdisti suuri rakkaus Eppuun.
Eppu oli toisinaan hyvin umpiluupää, kuuro, tottelematon ja aavistuksen seniili. Jos sitä ei vain huvittanut joku juttu, tyylilleen ominaisesti se oli kuuro. Toisinaan kun keittiössä kuiskasi syömään niin paikalle saapui pörrökarvainen ja kylmäkirsuinen Eppu kysyvä ilme silmissään, että missä se ruoka viipyy. Vaikea olla pitkävihainen koiralle joka toisinaan ulvoi milloin missäkin (yleensä väärän oven takana) kadonnutta omaa ihmistään. Voi veljet kun sitten huutelin toiselta ovelta sitä! Sitä ilon ja onnen määrää, ruokkija on löytynyt. Eppu vain unohti..
Eppu rakasti hellyyttä, hiljaisia sykkytuokioita, rapsutusta ja saunailtoja. Ei sellaista rapsutusta ole ollutkaan joka olisi riittänyt. Rapsutuksen loputtua varovasti siirtyi pehmoinen tassu käden päälle painokkaasti pyytäen lisää kupsutusta. Ja niin sykyttelytuokiot jatkuivat usein ilta toisensa jälkeen sohvan nurkassa.
Koira muutti meille ajankohtaan, jolloin tuolle karvaröykkiölle oli tilaus. Sille pystyi puhumaan ummet ja lammet ja lammen kalatkin, ja toinen istui vain sylisssä. Toisinaan huokaisi (kärähti toki nukahtaneensakkin joskus koska aika kuorsaus kuului) tai lipaisi kättä. Se oli minun karvainen terapeutti. Kuunteli kyllä, eikä laittanut hanttiin eikä kyseenalaistanut.
Suloisuudella ei ollut rajaa, se oli ihanan pehmeä (aavistuksen ylipainoinen) ja lämmin. Siitä tuli minun koira. Eppu seurasi minua joka paikkaan. Kerran Ilonan kanssa ensimmäisenä keväänä lähdimme heti jäiden lähdettyä soutelemaan järvelle. Eppu ei ollut ikinä uinut, ei kahlannut eikä näin ollut mikään vesikoira. Kuinka ollakkaan jonkin matkaa soudettuamme perässämme ui mustavalkoinen koira.. Äitiä ei jätetä. Eikä Eppua.
Toisinaan Eppu masentui mielestämme, tuijotti flekmaattisena seinää tovin, huokaisi ja nukkui. Päiväunet täyttivät vuosi vuodelta enemmän Epun arkirutiineja. Niitä mahtui päivään toistakymmentä- helposti. Aamuisin ei edes aamupisulle voinut mennä ennenkuin oma ihminen oli noussut. Sängyn vieressä vahti, jos kupla otsassa alkoi paisumaan,niin pää patjalle lepäämään, vahvoja huokailuita, piipitystä (ei suoranaista vinkunaa vaan äärettömän hienoa piipitystä todellakin) ja tiukka tuijotus. Jollei nekään tuottanut tulosta otettiin apuun tassut ja kieli. Ihan vahingossa saattoi kaapasta tassulla tai lipasta todella märällä kielellä kättä.. varma konsti!
Tällä koiralla oli järjettömän hellä katse, säälittävä ulkonäkö joka sai heltymään kovemmankin koijarin. Silmät lerpullaan, varovainen kömmintä kainaloon. Ilmeillään kysyi saanko tulla edes hetkeksi?
Lerppuhuulensa se pyyhki valkoisen sohvan helmaan, jollei sen huulia kerinnyt ruuan jälkeen pyyhkimään, useimmiten ei. Onneksi sohvan päälliset kestävät 60 asteen valkopesun.
Aamuisin ja iltaisin Epulla oli riehuhetket, välillä riehui ja sätki sohvalla niin, että usein pelkäsin sen putoavan sieltä alas, kun oli solmussa vilttiensä kanssa.
Toisinaan sätkiminen oli ikävä kyllä epileptistyyppistä nykinää. Taju taivaalla ja pissat lattialla. Sellaista on vanheta. Usein nämä hetket ilmaantui, kun Epun tasaisen tylsä elämä järkkyi. Sillä me emme sitä järkyttäneet millään. Se oli niin herkkä. Ja arkemme tylsää.
Usein jo etukäteen surin ajatusta, kun Epusta aika jättää. Miten minä selviydyn ilman uskollista karvakuonoa, joka pelasti olemassaolollaan monelta murheelta ja itkulta. Viime syksynä jo luulin elämänkellon pysähtyvän ja ehtoon laskeutuvan koirani ylle. Itkuisella äänellä soitin naapurikyliin eläinlääkärille ja kerroin koiran suussa olevasta pahasta tulehduksesta. Silloin jo pelkäsin menettäväni kamuni. Kaikeksi onneksi koira tointui akuutista ientulehduksesta antibiootilla, kipulääkkeellä ja 7 hampaan poistolla.
Elämä siis jatkui. Ei tainnut olla päivääkään, ettei joku huokaissut onnellisena jossakin vaiheessa päivää, että oli se onni että Eppu on kanssamme ja parantui. Se oli niin rakas kaikille. Ja kaikki sitä hyysäsi ja rapsutti entistä enemmän jos se vain oli edelliseen edes mahdollista.
Mutta vahinko ei tule kello kaulassa eikä kukaan elinpäivien määrää tiedä. Onneksi.
Se oli tavallinen iltayö, olin tullut töistä ja vein koirat iltapissalle samalla kun menin laittamaan heppoja talliin. Se oli automaatio, joka oli toiminut kaikki nämä vuodet. Heinän ahneet eläimet menevät tarhasta peräjälkeen talliin ilta appeelle vapaana. Koirat pissivät ja ostavat lisämaata ja tekevät reviirien tarkistusta pihalla.
Kevät tuoksui jo yössä, heinä kasvanut niin, että pystyi jo sanomaan nurmikkoa vihreäksi. Aurinkoisilla paikoilla vihreys pilkisti nurmikolla. Sepä sai Huiman vaihtamaan suunnitelman että ottaakin iloringin pihakoivun ympäri ja suullinen edes vihreää heinää. Niinpä matka tarhasta vaihtui nopsaan kääntymiseen pihaan ja koirien suuntaan. Muut koirat bonjasi heti että tuo hulttiohevonen riemuitsee niin ettei taas näe innoltaan mitään. Ymmärsivät väistää, paitsi Eppu. Huonokuuloinen koira peppu hevoseen päin omassa kuplassaan tuli yllätetyksi, kun hevonen tulee kohti. Eppu väisti viime hetkellä, ja niin väisti Huimakin. Liian vähän sadasosa sekunteja, liian nopea tilanne ja liian vähän tilaa korjausliikkeeseen. Huiman etuvuohinen osui Epun kylkikaaren taakse. Ei potkua, ei mitään muuta kuin tylppä osuma. Näin sen tilanteen itse. Ehkä hyvä niin, tiesin mikä vammamekanismi ja missä mahdolliset vauriot ovat.
Aluksi Eppu pystyi kävelemään ja hyppäämään sohvallekkin. Kipulääkitsimme ja toivoimme aikamme parasta. Hoivasimme, hellimme, toivoimme ihmettä.
Eppu makasi patjalla lattialla, aina joku siinä viekussa paijaamassa ja lohduttamassa. Viimeinen yö oli kamala. Itkin ja kannoin peräpäästä halvaantunutta koiraa ulos, pissat oli tullut jo lattialle. Sekin taito oli jo menetetty. Silloin tiesin että aamu tulee, ja viikatemies meille. On aika päästää koira tuskistaan pois. Koetin nukkua, mutta en voinut, itkin ja surin. Manasin onnettomuutta, voi kuinka toivoin että voisin siirtää kelloja taapäin ja elää hetken uudelleen ja välttää tämä turha hama. Kuinka ikävöin jo etukäteen Eppua. Kuinka rakas ja tärkeä se olikaan minulle ja tietysti koko perheelle oli ollutkaan. Niin ihana. Ja lempeä ja lohduttava.
Sunnuntai aamuna hyvästelimme jokainen Epun. Ilona leikki viimeisen leikin Epun kanssa, minä annoin kipulääkkeen. Aurinko paistoi ja oli kaunis kevätaamu. Siihen aurinkoisimpaan kohtaan pihaan Eppu lopetettiin, aurinkoplänttiin. Eppu rakasti aurinkoa ja lämpöä. Siinä kohdassa oli hyvä vetää viimeisen kerran vanhan koiran keuhkot täyteen ilmaa ja päästää maailmasta irti ja muuttaa sydämiimme ja muistoihimme. Laukata korvat lerputtaen perhosten perässä ikuisilla nurmilla. Niin haluan uskoa. Kiitos Eppu, kaikesta.
 |
| Eppu Heppu Hermanni <3 |
