ju

ju

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Äiti


Äiti

Vuodessa on 365 päivää, joista jokaisena päivänä olen äiti. Äitienpäivä on mielestäni joka päivä, ei vain tänään. Koetan olla tasapuolinen, auttavainen ja kuunteleva, myös halaileva ja rakastava äiti. Aina en siinä onnistu, vaan välillä olen kaikkea muuta. Raivoan, äkämystyn, olen malttamaton ja en aina niin reilukaan. Mutta parhaani yritän olosuhteet huomioiden. Olosuhteet ovat vaihtelevat. Kaikki haluavat samaan aikaan äänensä kuuluville, kaikki haluavat jakamattoman huomioni ja meteli on kuin Kairon basaarissa. Ja minä liityn samaan markkinameteliin omalla kantavalla äänelläni..

Äitiys on vaativaa. Siihen ei oppikirjoja ole, miten toimitaan milloinkin kenenkin kohdalla. Itse opeteltava koko asia. Jälkiviisautta on paljon ja sitä surutta jaellaan. Yhtä lasta saat suitsia ja jarruttaa, toista työntää ja rohkaista ottamaan omia askeleita elämään. Hiljaisintakin pitää muistaa kuunnella ja huomioida. Jokainen  lapseni ovat omanlaisiaan luonteiltaan. Tasapäistämistä ja vertailua koetan välttää onnistumatta aina siinäkään. 

Äitiydestä olen suunnattoman kiitollinen. Vaikka meidät kohtasi monen monta surua, sekin kasvatti äitinä. Keskenmenot olivat aivan musertavia. mutta opettivat ettei mikään ole itsestään selvää, ei äitiydessäkään. Kun keskenmenoja alkoi olemaan monen monta, alkoi usko hiipua. Kuinka rankkaa olikaan toivoa uutta raskautta vaikka olin toki onnellinen kolmesta lapsestani silloin. Kuinka kipeästi silloin kaipasinkaan vatsassa kasvavaa vauvaa. Väestöliiton ovi oli välillä todella raskas avata. Näin jälkeenpäin olen iloinen niistä kohtaamisista ja tarvittavista hoidoista ja lääkkeistä. Niiden ansiosta kaksi pienintä lastani sain.
Äitienpäivää en julkisesti julista kovaan ääneen, sillä tiedän että moni nainen puree huultaan ja nielee karvaita kyyneleitä äitienpäivä hössötyksessä. Kuinka kovasti hekin haluaisivat viettää sitä kanssamme. 

Olen miettinyt paljon äitiyttä. Voiko rakastaa lasta pyyteettä vaikka lapsi ei ole biologisesti oma. Puolustaa ja rakastaa lasta. Kyllä voi. Kuinka heihin kiintyykään kovasti. Ilman välittämistä ja rakkautta ei voi olla lainalapselle vanhempi. Mikään ei ole ihanampaa kun huomaa kuinka lapsi rentoutuu, luottaa ja on kotonaan. Käpertyy kainaloon ja nojaa, käpertää pienen kätensä käteni sisään, kuin pesään. Olla tukivanhempi lapselle. 

Kaksi lapsistani ovat jo aikuisia. Kuinka olikin kova paikka päästää irti. Kuinka se hetki kuitenkin yllätti. Näinkö pian se lapsuus menikin? Olinko minä antanut heille sellaisen lapsuuden ja kasvatuksen että he pärjäävät elämässä? Muistan vieläkin tunteen kun kurkkua kuristi, olin ylpeä että lapseni levittää siipensä, toisaalta olisin halunnut painaa lapseni itseäni vasten ja anoa lisäaikaa lapsuuteen. Mutta rakkautta on antaa lapsen kasvaa itsenäiseksi, hänen tietäen että aina pääsee kotiin takaisin tai aina voi puhua kipeistäkin ja hankalista asioista. Yhdessä, lapsi ja äiti.

Täydellinen äiti en ole ollut, mutta tottavie parhaani yritän. 
Ei suoriteta äitiyttä, ollaan vaan äitejä. Ei se kuinka siisti koti on tai kuinka paljon suoritetaan, vaan se että olemme olemassa. Lapselle. Tämäkään ei aina ole ollut minulle selvää. Nyt on.

Niin kiitollinen olen lapsistani. 

  -Martsa



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

NIhtilän Napero Ja Antero

  No niinpä Pikku- Musta aikanaan sai karitsat, tarkalleen ottaen 22.3. potrat pojat eli pässit. Pässit kävivät maidolla heti kättelyssä hie...