Romulaanista ratsastuskentäksi

Romulaanista ratsastuskentäksi

Kyllästytti pellolla ratsastus. Ei tasaista ja aina joku heinäntuppu kompastutti. Useampi voltti samassa kohtaa muodosti uran, joka kostautuu heinäpellossa multaisena polkuna. Metsätiet oli koluttu ja koulukiemurat (ne vähäiset joita osataan) keskellä tietä ei vaan tunnu kivalta. Ei selkeää linjaa tai suoraa kulmaa. Puu tai kivi merkkinä mistä voltti lähti kaartumaan. No olikos se tuo näre vai seuraava.. Eli kauniin pyöreät voltit kutistui toisinaan rusinaksi. Pidän maastoilusta kovasti, mutta rajansa se on talkkunan syönnilläkin. Kaipasin tasaista kenttää, aitoja ympärille hahmottamaan urien muotoitumista ja turvallista ja hyvää pohjaa ratsukolle. Myös tytöille parempia ratsastusolosuhteita. Onneksi mínulla on hyvin ymmärtäväinen mies (ja pitkäpinnainen). 

Kerroin visioitani välillä kun unta odottelin, tai taas villin maastolenkin jälkeen kun paasasin elämän vääryyttä jarruttomista hevosista tai ihan vaan vaatimattomasti vaadin tehdä meille mahdollisuus tasamaa ratsastukseen.

Paikka ratsastuskentälle oli mahdollista tehdä. Ainoa pikkuriikkinen mutta ol,i että siinä kentällä kasvoi lapsen ranteen paksuista pusikkoa joka oli täynnä rautahökötyksiä, auton raatoja ja paikalleen mädäntyneitä lautataapeleita. Lupaus auttaa työpäivien jälkeen ja vapaapäivinä. Kantaa, repiä, harata, nostaa, mitata (ja olla välillä hiljaa). Luja usko yhdessä tekemiseen. Romulaanin alla oli parikymmentä vuotta sitten hyvä ja kantava sorapohja, joka oli vain päässyt rönsyilemään kauniisti sanottuna. 

Loputtomalta tuntuva urakka

Urakka alkoi suunnittelulla, mihin kohtaan ja minkä kokoista kenttää suunnittelimme. Sen jälkeen puun kaadoilla, romulavan täytöllä, siistimisellä ja lautakasojen purkamisella. Sen jälkeen traktorin etukuormaajalla juurien repimistä, tasoittelua pikku ala kerrallaan. Homma oli hidasta ja puuduttavaa. Tuntui ettei se romu ja ryönä lopu ikinä. 

Mutta alkoihan sieltä juurien ja heinän alta löytymään hyvä sepelipohja. Se antoi intoa jatkaa projektia. Sitä välillä intoutui niin työn touhuun, että selkä huusi hoosiannaa ja etukuormaaja täyttyi kymmeniä kertoja kivikasoista joita sinne pyöriteltiin kyytiin. Useampi peräkärryllinen kivikuormia ajettiin kentältä pois. Kädet rakuloilla ja naama hiekkäpöllystä mustana sitä puurrettiin. Lapset keitti välillä kahvia kun en malttanut taukoilla.

Timo on onneksi niin paljon kenttiä tasoitellut ja teitä lanaillut aikanaan, että silmä harjaantunut katsomaan kenttää vaikka ei korkokeppejä ja lasereita meillä apuvälineinä ollut. Välillä en olisi malttanut töihin lähteä kun Timo jäi päiväksi touhuamaan kentän kanssa. Toisinaan sain edistymisestä kuvia puhelimeeni. Useana iltana rantasaunan jälkeen fyysisesti ittensä raataneena loppuun kaaduimme sänkyyn, ei ollut uniongelmia, eikä juurkaan tarvetta punttisalille. Kentän koko alkoi hahmoittumaan 17x 32m alueeksi. Ei virallinen koko todellakaan, mutta meille maatiaisille oikein oivallinen tila. Riittänee koska maksimissaan 2 ratsastaa samaan aikaan. 

Kentältä pyörittelimme jäätäviä kiviä, mitä nousi sepelin uumenista ylös. Toisinaan mietin, että ihan hullun hommaa uhrata kaikki liikenevä vapaa aika kentän tekoon, mutta kentän kuluihin oli varattu rahaa 0 euroa (löpökulut muutama kymppi), niin silloin ei tilailla paikalle kaivureita, ripeitä miehiä ajamaan maata kuutiotolkulla ja lanoja tasaamaan. Niin se olisi ollut pikku homma, muutaman päivän rypistys, mutta hinta olisi saanut minut nieleskelemään. Joten tiukka ote rautaharaan ja haravoimaan kaikki pikkulapsen nyrkin kokoa isommat kivet pois. Ja niitähän riitti. Sulki silmät ja avasi, tuntui että niitä oli tullut räpäyksessä miljoona lisää. Nukkumaan käydessä kiviä vilisteli silmisssä. Ja aina vaan niitä tuli lisää.. ja lisää..

Tasausta, juurien repimistä, lanausta ja harausta..

Maasta nousi pressuja joita oli ollut lautataapeleiden
 päällä aikoinaan.

Alkaa näyttämään jo hyvältä!

Vihdoin kuitenkin tiukan uurastamisen jälkeen pääsimme ajamaan hiekkaa kentälle. Sitä onneksi löytyy meidän mailta, ettei siihenkään tarvinnut panostaa sen enempää. No, tietysti oma homma oli niistä hiekkaröykkiöistä kerätä (yllätys yllätys) kiviä. Ja juuria, sillä halpisversion hiekan ajossa ei ollut hiekkaseulaa. Tartuin rakkulaisin käsin taas rautaharaan.. Hiekan ajoa tarktorin peräkärryllä tuli useampi reissu. Taisi laskut mennä sekaisin 30 hiekkalavallisen jälkeen.
Timo lanasi, tasoitti ja taas ajoi lisää hiekkaa. Olen niin iloinen, että on hänen kaltainen mies joka ymmärtää vaimon tarpeet ja unelmat. Ja toteuttaa niitä valittamatta. On taito osata iloita myös toisen kautta asioista. Timo osaa.
Välillä väsy purkautui lapion heittelyllä hiekkakasaan, turhautuneena potkin kiviä ja kirosin kuin tukkijätkä. Silti vieressä mies kysyy rauhallisesti, mihin kipataan seuraava kasa hiekkaa. Silloin aina tiesin, että tästä tulee joskus valmis. Ja kuka sai väsyraivarit? Minä.  Kuka kuunteli turhautumistani? Timo. On se hieno mies 💗

Hiekkaa, lasteittain hiekkaa. Välillä haraa ja taas hiekkaa..

Aita ympärille.

Tasailun jälkeen alkoi rullaaminen kentällä jotta hiekka painuisi ja näkisimme minne vielä tarvitsemme lisää. Haraa, kiviä ja juuria.. Selkäjumia, vatsalihasten työskentelyä ja rakkuloita. Mutta kenttä valmistui. Saimme naapureilta heidän vanhat aitatolpat heidän piha aidasta. Kierrätetty ne meidän kentän tolpiksi. Aitalankana paksu nailonlanka. Kenttä näytti tosi kivalta. Kova työ kannatti. Kustannukset nousivat jonkin verran. Löpöön meni 50e, yksi eturengas paikattavaksi n. 30e ja renkaan pultit taisi maksaa 35e. Omalle työlle ei lasketa hintaa,  Timo urakoi useamman kellon ympäryksen kentän parissa. Muilla teetätettynä hinta olisi kolminumeroinen. Mutta nyt meillä on meille riittävä kenttä, jossa voimme ratsastaa. Ilona voi turvallisesti ratsastella, sillä aidat hieman jarruttaa heppoja. Kylläpä siitä onkin paljon iloa. Seuraava urakka on asettaa valot kentälle, jotta näemme ratsastaa pimeänkin aikaan. Sitten se lähentelee täydellisyyttä.

Nyt nukkumaan, öitä!
   -Martsa

Ilona ja Tosi -Huima pikkiriikkisen testaamassa kenttää. Kuulemma hyvin menee!