22 vuotta äitinä

22 vuotta äitinä

Silloinkin ulkona hipsui lunta maahan niin kuin viime yönä. Lapsivettä tihkui ja mietin miten ilmoittaisin Timolle, että nyt on SE hetki. Olin 35 raskausviikolla vasta.

Olin aivan ihmeissäni, kun heräsin pienen hetken nukuttuani. Supistelikin.

Lähdimme Jämsän synnytysvastaanotolle toteamaan, että tosiaankin synnytys oli käynnistynyt ja matkamme jatkuisi ambulanssilla Jyväskylään. Jyväskylään sen vuoksi, että synnyttäisin vuorokauden sisään keskosvauvan.

Kaikki tapahtui niin äkkiä, odottamatta ja monta viikkoa liian aikaisin. Päässäni vilisti erilaisia ajatuksia ja en osannut jännittää edes. Turha varmaan sanoa, mutta Timoa jännitti..

Jotenkin luotin siihen alkukantaiseen tilaan, että naiset ovat ennenkin synnyttäneet ja jos se ihan helvettiä olisi, niin ei he uudestaan siihen tilaan olisi halunneet.

Todellakin synnytys oli käynnistynyt, eteni aika vauhdillakin näin ensi synnyttäjäksi, mutta pieni oli lapsikin syntymässä. Silti häntäluukin siinä syntymän hetkellä pääsi murtumaan ja jossakin kohtaa jo vähän ajatuksiin hiipi, miten tästä luomistyöstä selviäisimme. Kipulääkkeet oli unohdettava paitsi ilokaasu, sillä mitään ei olisi keritty antamaan. 

Reilun neljän tunnin päästä sylissäni oli pienen pieni tummakutrinen tyttö. Tyttö joka täytti unelmani. Nyt minusta oli tullut äiti. Sitä mukaan kun rintoihin nousi maito, rakkaus kasvoi uutta perheenjäsentämme kohtaan, niin kasvoi vastuu ja suunnaton huoli. Kuinka näin pienen ja hauraan ihmisen alun saamme kasvatettua aikuiseksi suojellen kaikelta pahalta, saaden tuntemaan kuinka paljon häntä rakastammekaan ja olemme valmiit antamaan kaikkemme, että tämä pieni voi hyvin?

Sain pitää vauvaa rinnalla hetken, yrittäen antaa ensihörpyt ternimaitoa rinnasta, Mutta kun pieni on niin pieni ettei jaksa imeä. Pian jo naristelikin, niinkuin keskoslapset ruukaavat tehdä. Kätilö otti päättäväisesti vauvan ja niin vauvamme matkasi keskolaan kaappiin takaisin lämpöön, keinokohtumaiseen tilaan. Kauas synnyttäneiden osastolta. 

Seuraavan kerran näin sinut siellä. Katsoit kauniilla silmilläsi minua tiukasti silmiin. Siitä alkoi pienen keskosen kasvu. Millilitra pari kerrallaan maitoa, enempää ei pieni jaksanut.

Keskola ympäristönä on herkkää aluetta. On niin pieniä ihmisiä, joiden ympärillä huolissaan olevia vanhempia. Tiedämme, että kaikilla meillä on epävarma olo. Jossain määrin. Jotenkin. Siellä hymyilimme toisillemme  rohkaisevasti, jokainen vuorotellen kuivaili silmäkulmia. Milloin onnesta, ilosta, huolesta tai luopumisesta. Siellä elämän hiuksen hieno lanka ei ole monisäikeinen kaikilla. Joillakin pienillä oli vain se yksi säie, joka yhdisti elämään. Kunnes sekin joillakin katkesi. Jäi vain tyhjä syli. Ja valkoinen lakana keskoskaapin peittona. Siellä oli vaikeaa, tunteiden vuoristoradassa, eväinä hormooneita ja rintamaitoa, joka valui vartaloa pitkin kun kuuli oman vauvansa itkun.

Siitä päivästä alkoi vaikein kouluni, johon ei oppikirjoja ollut. Kasvu äidiksi. Ei sitä osannut kuvitella tai tietääkkään mitä kaikkea siihen kasvuun kuulukaan, ehkä hyväkin. Pauliina nimi tarkoittaa pikkuista. Niinkuin meidän pikku tyttömme syntyessään.

Kiitos Pauliina, kun teit minusta äidin. 

Siinä he ovat, isoin ja pienin lapseni. Pauliina Ja Ilona ratsastamassa kentällä.