Huppistakeikkaa kuinka aika juoksee

Huppistakeikkaa kuinka aika juoksee

No niinpä. Viimeisin päivitys viime lokakuussa..

 Saimme tallin puolen remontin valmiiksi ja siitä tuli kiva. Lampaat saivat mukavat tilat ja samoin kanaset ja Viiriäiset. Possut elävät Sussun karsinan viekussa ja viihtyvät hyvin. Valjashuoneessa majailee edelleen sekalainen seurakunta poikien kaikenmaailman aarteita (joihin en uskalla kajota, etten vain hukkaa tai hajota). Eli satulat ja suitset elävät sopuisasti rehusäkkien kanssa edelleen tallissa. Tämä vaihe vaatii minulta itse hillintää ja pitkäjänteisyyttä kestää keskeneräisyyttä. En pidä kertakaikkiaan etten saa niitä paikoilleen..

Marraskuussa pidin viikon loman ja kävimme Timon ja sukulaistemme kanssa Budabestissa muutaman päivän lomailemassa. Oli ihanaa ja pikku katko kotoiluun ja töihin tuli tarpeeseen. Mutta kun olikin aikaa vihdoin hengähtää ja kysyä itseltäni miten jaksan ja mitä kuuluu, huomasinkin väsymyksen hiipineen pikkuhiljaa ja salakavalasti takkini alle piiloon. Mitään raflaavaa ei varsinaisesti tapahtunut, vaan se väsymys joka levisi kroppaani ja joka imi mehut kyllä täysin. Painoin jarrua, tyhjensin kalenterin ja vedin syvään henkeä. Töissä on käytävä, lapset ja eläimet hoidettava, mutta kaikki ylimääräinen blokattava pois. Tehtävä asioita joista saan energiaa ja hyvää mieltä. Pitkiä ratsastusretkiä, ulkoilua, neulomista ja lukemista. Olin itsekäs ja tein sen.

 Joulun siivouksen vedin vasemmalla kädellä ja tein asioita joista saan iloa jouluumme. Kukaan ei huomannut että sukkalaatikossa(kin) oli paljon muutakin kuin sukkia. Lauteiden alla olin viimeksi käynyt kesällä, joten saunan pesukin jäi listasta. Paljon kynttilän valoa ja tunnelmavalaistusta. Rento joulu vallitsi, pelasimme monen monia tunteja lautapelejä, olimme läsnä ja mukana. Oli ihana ja mukava joulu vaikka joulumieli aluksi tuntui ettei se löydä Nihtilänmäelle mieleeni.

Tämä vuosi onkin alkanut talvisesti. Kauniita pakkaspäiviä, loskasta ja vesisateesta ei tietoakaan. Luonnossa on ollut tosi kaunista, sitä olen jaksanut ihailla lenkeilläni. Mutta on  tämä vuosi tuonut jo surua ja huoltakin. Elämän tasapainoa. Iloa ja surua. On taas muistuttanut kuinka koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan.

Hiihtolomasta saimme auringon paistaessa nauttia, kaikenlaista puuhastelua perheenä touhuttu ja retkeilty. Tarviiko sen aina ollakkaan niin ihmeellistä. Ihana hetki saunarannassa paistaa makkaraa laavulla, seikkailla jäällä ja olla vain. 

Täytyypä ryhdistäytyä tämän blogin suhteen taas.